Äiti

Miten sitä ihminen hiipuu pikkuhiljaa.

On niin kovin surullista huomata elämän karkaavan pikkuhiljaa, ennen niin kovin elämänhaluisesta ja tekevästä äidistäni.

Äiti on aina ollut hyvin ahkera ja erittäin kiinnostunut kaikista elämän aloista. Enpä muista milloinkaan nähneeni häntä ihan vaan istumassa, tekemättä mitään. Televisiotakin katsellessaan hänellä aina oli jokin käsityö tekeillä.
Äiti on aina lukenut paljon, tehnyt paljon käsitöitä. Silloin, kun me kaikki 5 lasta olimme pieniä, äiti teki meille kaikille vaatteetkin - ja kauniita vaatteita tekikin! 
Harrastuksekseen hän piirsi ja maalaili. 
Lause, jonka äidiltä olen oppinut: "Jos ei saa valmiina kaupasta, täytyy tehrä itte." Ja niin äiti tosiaankin teki. Joskus nuoruudessaan, kun kaikki oli kortilla tai muuten vaan ei ollut,  silloin äiti tuon asian oppi. Jopa kengät hän on joskus itse tehnyt itselleen. Asiaa kertoessaan, äiti tuumasi, että "mun isähän oli suutari, kyllä mäkin jotain siitä opin"
Nuoruudessaan äiti oli kova tanssimaan ja siinähän ihminen haluaa olla nätti, mikä tarkoitti sitä, että kauniita vaatteita piti olla. Eikä äidillä mennyt sormi suuhun, vaikkei materiaaleja ollutkaan niinkuin nyt. Vanhat säkit, miesten housut ja kaikki taipuisa, muuntui äidin käsissä hienoiksi luomuksiksi. 
Muistan lapsuudestani, kun äiti teki itselleen hattua. Hän on aina ollut varsin tyylikäs nainen, vaikkei rahaa koskaan liiemmälti ollutkaan, mutta tyylikkyys ei rahaa tarvitse, ajatteli äiti. Siihen maailman aikaan hatut olivat suurta muotia hienojen naisten keskuudessa, mutta aivan liian kalliita ostettavaksi. Jostain äiti tempasi isän tai ehkä pappani vanhan hatun ja alkoi modifioida siitä itselleen hattua kahvipannun ja maitokannun avulla. Kahvipannusta tuli höyryä ja maitokannun päälle oli hyvä muotoilla hattua. Elävästi vieläkin muistan tuon hatun. Äiti piti sitä vuosikausia.

Myös ystäviä on aina ollut paljon. Äiti on pohjalainen syntyperältään ja siksi ehkä vilkas ja puhelias, ystäviä oli helppo saada. "Vanhoina hyvinä aikoina" vierailukulttuuri oli hieman erilaista kuin tänä päivänä. Sitä voitiin piipahtaa ystävän luona kahvilla, vaikkei siitä etukäteen oltukaan ilmoitettu tai sovittu. Niinpä melkeinpä päivittäin, kun tulin koulusta, meillä oli joku äidin ystävistä kahvilla ja kuulumisia vaihtamassa.

Mutta aika kuluu.

Enää ei näy ystäviä missään - yksinkertaisesti siksi, että kaikki ovat jo muuttaneet rajan toiselle puolelle. Äiti on yksin. Tai ei sentään, onhan hänellä meidät, lapset ja lapsenlapset - nyt jo lapsenlapsenlapsetkin. Mutta ymmärrän, ettei se ole sama asia kuin ystävät.

Nykyisin päivät kuluvat istuen ja odottaen. Enää ei voi ottaa käsitöitä käsiin. Näkö on mennyt. Edes omaa huusholliaan ei enää  pysty siivoamaan, sekin on ollut pakko luovuttaa jollekin toiselle.
Ahkeruus olisi mielessä, mutta kroppa ei enää jaksa. Voimat hupenevat sukkien jalkaan laittamisessa ja yleensä pukemisessa - tai illalla päinvastoin. Keskittyminen menee siihen, että pystyy siirtymään nojatuolista keittiöön syömään tai kahville. Niitäkään ei enää itse jaksa tehdä, eli silloin on syötävä ja juotava, kun joku on ne ensin valmiiksi laittanut.
On ollut pakko hyväksyä se, että tarvitsee apua. Äidille on ottanut todella koville se, että vieraat ihmiset touhuavat hänen kodissaan. On ollut pakko luovuttaa. Ja minä näen, miten paljon äiti kärsii oman elämänsä menettämisestä.

Itsemääräämisoikeus on mennyt.

Olen niin kovin surullinen äitini puolesta.

En ihmettele kun hän sanoo: "pääsis jo pois"

Mutta muistot on jäljellä!
 Niistä äiti saa onnea ja iloa - minun tehtäväkseni jää kuunnella, muistella yhdessä äidin kanssa ja olla kiinnostunut hänen elämästään.

Kaunista ruskaa äidin pihalla.

Kommentit

  1. Liikuttava kertomus.
    Äitini on edesmennyt jo n. 15 v sitten. Minua harmittaa niin paljon, kun en tullut kysyneeksi häneltä asioita hänen lapsuudestaan, hänen äidistään, joka oli ollut Ameriikassa joskus töissä, ja monista asioista olisi pitänyt ottaa selvää ajoissa. Nyt ei ole ketään keltä kysyä.

    VastaaPoista
  2. Varmaan on sydäntä särkevää katsoa äidin voimien hiipumista. Oma äitini siirtyi rajantaa jo yli 20v sitten ja joskus toivon, että sinne olisi puhelin, jolla voisin soittaa edes kerran <3

    VastaaPoista
  3. Liikuttavan kauniisti kerrot Äidistäsi.♥

    VastaaPoista
  4. Samanlaista hiipumista oli oman äitini kohdalla. Hänen poismenostaan on yli neljä vuotta. Puolessa vuodessa hän hiipui ja elämänilo sammui. Tuskallista oli kuunnella päivittäin hänen ikävää poismenneitten läheistensä luo. siksipä surun keskellä tunsin myös helpotusta siitä, että äiti pääsi sinne minne jo kaipasi ja hänellä on nyt hyvä olla.

    Jaksamista Sinulle!


    VastaaPoista
  5. Tulipa kyynel silmään tekstiäsi lukiessa. Oma isäni on jo edesmennyt, mutta muistan elävästi kuinka hänellekin kävi juuri noin - mitään ei enää jaksanut tehdä. Hänkin vain istui ja odotti. Äitini on jo yli 80 v., mutta vielä toistaiseksi pärjää yksin. Mutta hänelläkin on askel jo hidastunut, pian hänkin on siinä pisteessä kuin sinun äitisi. Toivotan sinulle voimia ja äidillesi paljon onnenmurusia vanhuusvuosille.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos, kun piristät minua kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tunnustus

Joulukalenteri luukku n:o 18

Camee-koru