maanantai 12. elokuuta 2013

Vähän vanhuudesta

Pakko on kirjoittaa ja ihmetellä näin julkisestikin. Minulla on 93-vuotias äiti, joka on pärjännyt kotona itsekseen tähän asti. Tai ei itsekseen -  hän hoitaa ja huolehtii liikuntavammaisesta veljestäni. Samoin äiti hoisi isäni viimeiset vuodet. Isä kuoli kaksi vuotta sitten. Nyt äiti on tullut sen verran huonoon kuntoon, että on alkanut kaatuilla. Äidin näkö on heikennyt melkein sokeudeksi viimeisen vuoden aikana.  Tähän asti hän on vaan mennyt mukkelismakkelis ja noussut siitä itsekseen ylös, istunut hetken ja taas jatkanut toimiaan. Kuitenkin jokin aika sitten, äiti taas kaatui - vaan ei enää päässytkään itse ylös. Sairaalareissu siitä tuli. Ensin diagnoosi oli virtsatietulehdus. Sitten pieni infarkti aivoissa. Näitä hoidettiin, tulehdukseen antibioottia ja infarktiin verenohennuslääkettä. Parin päivän päästä omaiset huomasivat äidin käden turpoamisen. Se oli murtunut. OHO. Kipsattiin ja sanottiin, että äiti on sairaalassa ainakin niin kauan, että kipsi poistetaan. Kerrottiin myös, että kun äiti pääsee pois, kotiin tulee arviointiryhmä, joka sitten katsoo, mitä apua äiti kotona tarvitsee. Hienoa - ajattelimme me omaiset. Sairaalassa meni hyvin. Kipsistä huolimatta äiti oli varsin omatoiminen ja oppi rollaattorin käytön, joka nyt tuli hänelle ihan välttämättömäksi kaveriksi. Viikkoa ennen kipsin poistoa ilmoitettiin, että äiti tuleekin kotikokeiluun, mukana tulee sitten se arviointiryhmä. Järjestimme sisareni kanssa niin, että olimme molemmat paikalla, kun äiti tuli. Kotikokeilu päivä koitti. Sisareni oli aamulla saanut soiton, että äiti kotiutuukin nyt sitten saman tien, ilman mitään kokeiluja, mennään sitten viikon päästä otattamaan kipsi pois... 
Äiti tuli invataksilla yksin tunnin myöhässä ja paikalle saapui ainoastaan kotisairaanhoitaja.
Siinä yhdessä ihmettelimme, minne jäi se arviointiryhmä - tai edes fysioterapeutti katsomaan, mitä apuja äiti tulevaisuudessa tarvitsee. Edes rollaattorilla ei äiti meinannut pysyä pystyssä.
Kotisairaanhoitaja tilasi erikseen fysioterapeutin (tai minkä lie) katsomaan apuvälineitten tarvetta. Turvapuhelimesta puhuimme jo siinä tilaisuudessa ja sen hankintaa sairaanhoitaja alkoikin järjestellä. 
Niine hyvineen äiti jäi kotiin ja me voimme vaan toivoa, että kaikki menee hyvin. Suurin huoli äidillä oli, miten veljeni saa aamupalavoileipänsä (veli on ns. peräkammarin poika, jota äiti on hoivannut liiankin kanssa koko elämänsä). Noh - kotiapu alkoi käydä kolme kertaa päivässä antamassa lääkkeet, kylvettämässä ja auttamassa pukeutumisessa. Se oli meille suuri helpotus! Kunhan äiti vaan tottuisi ottamaan apua vastaan.
Siivooja äidillä on käynyt jo jonkin aikaa, muutoin se onnistuisi vielä äidiltäkin, mutta näkö on mennyt niin huonoksi, että siivoojaan oli pakko turvautua - omakustanteella tietenkin. Samoin ruokapalvelun olemme ottaneet - omakustanteella.
Jo seuraavana päivänä kotisairaanhoitaja soitti ja ilmoitti, ettei äiti saa turvapuhelinta kaupungin kautta! Hankimme sen sitten omakustanteella. Turvapuhelin on siis tulossa.
Kaiteen sängynlaidalle hankimme apuvälinelainaamosta ja kiinnitimme sen itse sängyn laitaan. 
Yksi ongelma vielä on. Äiti asuu rivitalossa ja on rekentanut pientä puutarhaansa suurella rakkaudella ja se on hänelle erittäin tärkeä. Muutoin hän ei enää ulkona jaksa kävellä, mutta puutarhassa istuminen olisi hänelle ensiarvoisen tärkeää! Ilman rollaattoria minkäänlainen liikkuminen on mahdotonta. Hankaluutta tuottaa oven edessä oleva porras ja korkea kynnys. Luiska olisi ratkaisu. Ei hätää, fysioterapeutti on tulossa ja antaa varmaan siihen luvan. Terapeutti sitten tuli. Laittoi äidin kokeilemaan, pääseekö ulos. Äiti peruutti rollaattorilla tuulikaapille asti, seinistä kiinni pitäen pääsi ulkoportaalle ja siihen jäi. Eikä tuo alkumatkakaan kovin turvallista liikkumista vanhukselle ollut. Mutta -- päätös oli, ettei äiti saa luiskaa, koska vanhuus ei ole sairaus ja äidin tulot ovat liian suuret!!!
Ne suuret tulot. Äiti on ollut siivooja koko työssäoloaikansa. Meidän lasten ollessa pieniä, äiti oli kotona. Siitä voi ynnätä, paljonko on hänen eläkkeensä tänä päivänä. Isän leskeneläke siihen tietenkin lisäksi, joka ei sekään paljon ole.
Suututtaa niin vietävästi! Kauniisti puhutaan, että pitäisi tukea vanhusten kotona asumista ja tämä on tulos! Jos äiti olisi laitoksessa se toden totta olisi kalliimpaa asumista yhteikunnalle. Harmittaa äidin puolesta - hän on hoitanut koko vanhuutensa toisia ja nyt kun itse tarvitsisi jotain - joka ei ole suuren suurta ja kallista - kehdataan sanoa, että tulot on liian suuret!
Saamme toki sen luiskan siihen ihan itsekin, mutta miksi ihmisiä nöyryytetään ja julkisesti annetaan ymmärtää, että moiset jutut kuuluvat itsestään selvyyksinä jokaiselle.
Viime viikolla tuli äidin selvitys sairaalassaolosta. Siinä diagnoosina oli keuhkokuume (?) ja murtuma kädessä. Meille kerrotusta aivoinfarktista paperissa mainittiin, ettei sellaista havaittu. Virtsatietulehduksesta ei mainittu yhtään mitään.
Kuka oikeasti välittää vanhuksista??



Ruusuja äidin puutarhasta.



15 kommenttia:

  1. Tsemppiä sinulle.Ei näköjään ole asiat muuttuneet paremmaksi 2000 luvulla.Muistissa pysyy aikoinaan taistelut pyörätuoli-potilaan kotihoidosta ja apuvälineistä.Puheet ja teot ei käy yksiin.

    VastaaPoista
  2. Erittäin hyvä ja ajankohtainen kirjoitus! Vanhusten hoito on Suomessa retuperällä. Tukiviidakko on sekava ja omaisten on vaikeaa löytää tahoa, josta apua saisi hankittua. Olen kokenut tämän omakohtaisesti silloin, kun isäni ennen kuolemaansa sairasti. Toivon teille omaisille ja äidillesi voimia hankalassa elämäntilanteessa! Sairaalassa myöskin saa olla tarkkana. Ihminen ei todellakaan ole siellä turvassa ja diagnoosit voivat olla mitä sattuu. Omaisten on vaikea saada hoidosta ja vanhuksen tilasta realistista tietoa. Hirveää pompottelua vaan luukulta toiselle!

    VastaaPoista
  3. Karua luettavaa.. mutta kamalinta on se, että joka sana on totta. Kuinka usein sitä saa lehdistä lukea, miten huonosti vanhuksia kohdellaan:/

    VastaaPoista
  4. heippa leena, laitas mulle puh.no viestissä, niin kerron, miten kävi isäni kanssa. eilen kotiutui sairaalasta, kaatui ja ranne poikki ja virtsatietulehdus ym.

    jaana

    VastaaPoista
  5. On se vaan järkyttävää miten vanhoista ihmisistä nykyään välitetään !
    Hyvin kirjoitit ja asiaa !

    VastaaPoista
  6. Uskomatonta, olen sanaton! Paljon tsemppiä teille!

    VastaaPoista
  7. On tullut sellainen olo, ettei vanhuksista kukaan oikeasti välitä. Paitsi ennen vaaleja, luvataan ummet ja lammet ja luvataan korjata puutteet. Onneksi äidillänne on teidät lapset, jos ei ole lapsia tai he asuvat kaukana, on vanhus monesti ihan yksin vaivoineen. Ja vielä selviää pitkäänkin, jos muisti pysyy hyvänä.

    VastaaPoista
  8. paljon luvataan vaan mitään ei anneta. mitä vanhoista huolehtimaan, kun eivät tuota enää mitään. on nämä elämänarvot menneet niin sekaisin, ettei voisi uskoa, ellei todeksi tietäisi.
    arvauskeskuksestakin lähetetään äkkiä kotiin pillerireseptin kanssa, jos vaan on eläkeläinen tai vanha. mitäpä se hoito kannattaa, odotetaan vaan luonnollista poistumaa jonoista.
    olen tosi surullinen äitisi puolesta ja toivotan hänelle kaikkea hyvää, sillä onneksi te olette olemassa ja hellimässä häntä...

    VastaaPoista
  9. Surullista luettavaa, mutta taitaa nykysuomessa olla hyvinkin tavallinen tarina. Missä on se kunnioitus vanhoja ihmisiä kohtaan, jotka aikanaan tätä maata ovat rakentaneet ja pitäneet pyörät pyörimässä. Helppoa on päättäjillä luvata yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, mutta todellinen elämä on kaukana heidän utopioistaan. Toivottavasti teillä on voimia taistella ja yrittää pitää puolianne. Olen hengessä mukana!

    VastaaPoista
  10. Kiitos kaikille kannustavista ja myötäelävistä kommenteistanne. Kyllä täytyy sanoa, että oma vanhuus todellakin pelottaa, asiat kun menevät koko ajan huonommaksi. Ne kenellä vähän on, siitäkin vaan vähennetään... Eniten kuitenkin harmittaa se, ettei enää löydy minkäänlaista kunnioitusta tämän yhteiskunnan rakentajia kohtaan. Ihmettelen sitäkin, että minne on hävinnyt ihmisyys - minkälainen on se ihminen, joka tylysti sanoo EI apua tarvitsevalle...

    VastaaPoista
  11. jatkoa keskusteluumme: poliisi soitti seuraavana aamuna ja kertoi isäni hortoilevan sukkasillaan ilman avaimia ja lompakkoa n. 5 km päässä kotoaan. veivät sairaalaan.
    ajattelin, että nyt vihdoin saamme hänet hoivakotiin. vaan ei.

    päivän sana vanhustenhoidossa on OMATOIMINEN. "täällä me söimme niin reippaasti ihan itse ja ihan itse kävimme wc:ssäkin. hän on niin OMATOIMINEN, kotona pärjää hyvin näin reipas mies", sanoi hoitaja ja kutitti vekkulisti isääni päälaelta." hienoa, ajattelin, juuri niinkuin yksivuotiaskin osaa jo toimia, omatoimisesti. poikani sanoi siihen, että ihan OMATOIMISESTI lähti sukkasillaan uloskin ja OMATOIMISESTI mursi ranteensa kaatuessaan kotona ja OMATOIMISUUTTA vaati seuraavankin päivän kaatuminen, josta silmä mustana.

    mitä on tapahduttava, että hän pääsee hoivakotiin? pelkään ajatella. en voi uskoa todeksi tätä painajaista. ja kun asun ainoana lähiomaisena turussa ja hän helsingissä.

    kamalaa.

    terv. jaana

    VastaaPoista
  12. Uskomatonta, järkyttävää... Ja mitä me voimme tehdä!?

    VastaaPoista
  13. Totuus on tarua ihmeellisenpi. Tälläistä tämän päivä suomessa, hyvinvointi valtiossa.
    Sairastua tai vanheta ei parane. Ei ole vanhusten sairaalassakaan hyvä olla. Hoitajat valittaa kiireitä, jollei vanhus pysty esim. itse syömään tai omaiset ei siitä huolehdi hän voi olla päiviäkin lähes syömättä. Muistisairaat hortoilee kaduilla löytämättä kotiinsa kun katsotaan heidän selviävän kotonaan jne.
    Järkyttävää ettei apuvälineisiin edes löydy rahaa. Mitä tuollaiset tulorajat ovat? Luulisi yhteiskunnalle tulevan halvemmaksi auttaa vanhuksia kotiin.
    Onneksi te voitte auttaa äitiänne, kaikilla ei ole edes tätä mahdollisuutta. Jaksamisia!


    VastaaPoista
  14. Kiitos Sinikka! Nuo typerät tulorajat on vedetty niin tiukkaan, ettei sen perusteella juuri kukaan enää saa yhtään mitään. Pelkän kansaneläkkeen saajat taitavat juuri ja juuri jäädä rajojen sisäpuolelle...
    Mitä tapahtuukaan niille vanhuksille, joilla ei ole omaisia. Ei uskalla edes ajatella.

    VastaaPoista
  15. Hei. Luin juuri kirjoituksesi äidistäsi. Minä olen sitä mieltä, että hyssyttely ei auta ketään, olemme tavallaan opetettu siihen ettei rumaa sanaa edes ajatella saatikka sanota; sivistyneet ihmiset.
    Vaan hoitohenkilökunta ja muut ; voivat käyttää sanoja joita pidetään sopivina, lyömään meidät hiljaisiksi ja vastaan panemattomiksi. Jos jotain parannusta voi saada, on otettava tiukka ja ehkä "rumakin" puhe käyttöön. Esim.sana; reklamaatio,, on aika tehokas sana käyttää; jos ja kun en saa sitä ja sitä teen reklamaation. Toivottavasti en ole hyökkäävä, koitan saada sinua toimimaan päättäväisesti ja kovana, jotta saisit äidin asian kuntoon.

    VastaaPoista

Kiitos, kun piristät minua kommentillasi!